Leikkausta edeltävä suunnittelu… tai jotain sinnepäin

Tänään minulla oli aika leikkausta edeltävää suunnittelua varten poliklinikalla. Ainakin teoriassa. Menin siis taas sairaalaan, tällä kertaa mummini kanssa. Minun tuli käydä ennen omaa poliklinikka-aikaani laboratoriossa ja valokuvauksessa (kyllä, luit oikein). Laboratoriossa otettiin verikoe. Kammoan neuloja, mutta nyt olen kiitollinen, että olin aikaisemmin yrittänyt voittaa pelkoni käymällä verenluovutuksissa. Tämä ei tuntunut missään siihen verrattuna.

Sen jälkeen suuntasin valokuvaukseen, mistä en oikein tiennyt mitä odottaa. Minut johdatettiin hyvin kiireellisesti suljettuun huoneeseen, jossa miespuolinen valokuvaaja kysyi syyn, miksi olen leikkaukseen tulossa. Sain soperrettua, että tubulaarisia rintoja olisin tulossa korjauttamaan, ja hän naurahtaen pyysi minua käyttämään arkikieltä, sillä hän ei ole lääkäri. Vastasin, etten ole minäkään, ja tarkensin kyseen olevan kehityshäiriöisten rintojen korjausleikkauksesta. Sitten minun piti ottaa paita ja rintsikat pois, samoin laastari verikokeen oton jäljiltä, minkä jälkeen valokuvaaja ohjasi minut huoneen perällä keskelle ison kankaan eteen. Minusta otettiin kuvia vaikka kuinka monesta eri kulmasta, niin kädet alhaalla että ylhäällä. Keskeltä otetun kuvan jälkeen valokuvaaja kehotti minua kumartumaan eteenpäin kuin Matti Nykänen mäkihyppäämässä, mikä sai minut purskahtamaan nauruun. Tilanne oli vain niin koominen. Lopulta kuvat oli otettu ja minut ohjattiin nopeasti ulos. Koko toimitus vei alle 10 minuuttia ja siitä jäi hyvin liukuhihnamainen vaikutelma. Mutta toisaalta se oli ihan hyvä, sillä en ehtinyt edes ajatella nolostumista pikaisen toimituksen takia.

Sitten siirryimme mummini kanssa itse poliklinikalle ilmoittautumaan ja odottamaan aikaani. Ja sitä saikin odotella oikein olan takaa. Kolme ja puoli tuntia kului, ja me yhä odotimme. Onneksi mummini halusi tulla mukaani, noin pitkänä aikana olisi ollut kurjaa olla yksin ilman seuraa. Lopulta minut kutsuttiin sisälle huoneeseen, ja pyysin mummini mukaan. Sairaanhoitaja luki papereitani läpi ja ihmetteli kovaan ääneen, miksi minut oli nyt jo kutsuttu tapaamiseen, vaikka leikkaukseni ei ole vielä tänään. Kuulemma kirurgini ei tuntenut tarvetta tavata minua kuin juuri ennen leikkausta, sillä olimme kuitenkin tavanneet vasta kuukausi sitten. Samoin anestesialääkärini ei nähnyt syytä, miksi minun tulisi tavata hänet päivänä, jolloin minua ei vielä leikata. Ilmeeni olisi varmasti ollut näkemisen arvoinen tässä vaiheessa. Sairaanhoitaja oli kuitenkin tosi mukava ja pahoitteli kovasti, että olimme odottaneet turhaan mummini kanssa. Ainakin hän mittasi verenpaineeni ja kyseli muuten terveydestäni, sitten selosti minulle leikkauspäivää koskevat ohjeet; minne tulla ja mihin aikaan, mihin aikaan ei saa enää syödä, jne., joten ei kai se ihan hukkareissu ollut. Tapaaminen oli sitten siinä ja lähdimme munkkikahveille mummini kanssa (hän aikoi siten kuulema vielä viime hetkellä lihottaa minua rasvansiirtoa varten, että on mistä ottaa <3).

Eipä tässä oikeastaan muuta kuin hurjasti jännitän sekä odotan itse leikkausta. Toivottavasti kaikki menee hyvin, eikä tule mitään muita akuutteja tapauksia, joiden takia minun aikani peruuntuisi. En tiedä miten meinaan saada nukuttua yöt ennen leikkausta, mutta kaipa sitten sairaslomalla voi nukkua senkin edestä.

Jos kaikki menee, kuten on suunniteltu, niin seuraavan kerran, kun postaan tänne, minulla on uudet rinnat. En vain pysty käsittämään tätä! Ihan hullua, mutta hyvällä tavalla. Kuulemisiin siis!

Vastaa

84 + = 94